1600-luvulla eläneellä hollantilaisella tiedemiehellä Fredrich Ruyschillä oli työhuoneessaan joukko muumioita. Äkkiä keskiyöllä Ruysch heräsi muumioiden laulaessa ylistystä kuolemalle:

Oi, kuolema, maailmassa
ainoa ikuinen, jota kohti
kaikki luodut kulkevat.
Sinussa lepäävät elottomasti
ruumiimme ilottomina mutta
turvassa elämän tuskilta.

Yön edetessä utuisissa unissa
ankarakin aatos hämärtyy.
Ilman aistimuksia sielu
ei tunne toivon kiihkoa,
vaiva ja pelko ovat vaimenneet,
ja ajaton ja tiedoton ikuisuus
kuluu ilman ikävystymisen häivää.

Mielissämme elämä on kuin poikasen
levottomaksi tekevä hämärä muisto
ahdistavasta aaveesta tai painajaisesta,
mutta muistoissamme kauhu
on kaikonnut. Keitä olimme?

Mikä oli tuo elämäksi kutsuttu
kurja tuokio? Mykistyttävä mysteeri
meille on nyt elämä, kuin oli
eläissämme kauhistus kuolema.
Elävien paetessa kuolemaa,
me kuolleet kartamme
pientäkin elon merkkiä.
Ilottomina mutta turvassa,
sillä kohtalo epää autuuden
niin eläviltä kuin kuolleilta.

RUYSCH (työhuoneensa ovella): Taivas! Kuka opetti nämä kuolleet laulamaan keskiyöllä kuin kukot? Minulle tulee kylmä hiki ja olen melkein kuolleempi kuin he. Suojellessani heitä mätänemisestä ei mieleeni juolahtanut, että he voisivat herätä henkiin. Kaiken filosofian keskellä tärisen päästä jalkoihin. Paha periköön sen pirun, joka sai minut ottamaan tuon joukkion talooni.

Mitä tehdä? Jos jätän ne lukkojen taa, mistä tiedän, etteivät ne riko ovea tai poistu avaimen reiästä ja tule etsimään minua vuoteestani. Eikä minun oikein sovi huutaakaan apua kuolleitten pelossa. Rohkaisempa mieleni ja yritän vähän säikytellä niitä.

RUYSCH: (Menee sisälle) Lapsukaiset, mistä moinen meteli? Ettekö muista olevanne kuolleita? Nousiko tsaarin vierailu teille päähän, ja uskotte nyt, etteivät luonnonlait koske teitä? Varmaan pelleilette, ette voi olla tosissanne. Jos olette heränneet henkiin, iloitsen kanssanne, mutten voi tuhlata vähiä varojani eläviin kuolleiden sijasta. Joten pyydän teitä poistumaan talostani!

Jos vampyyritarinat ovat tosia, ja te olette heikäläisiä, etsikää muuta verta juodaksenne. En anna omaani imettäväksenne, vaikka suopeasti ruiskutinkin suoniinne keinotekoista verta. Jos siis aiotte viipyä luonani edelleen rauhassa ja hiljaa, jatkakaamme sulassa sovussa, eikä talossani puutu teiltä mitään. Jollei se käy, minä varoitan: tartun oven puomiin ja tapan kaikki.

KUOLLUT: Älä nyt pillastu: lupaan, että pysymme kaikki yhtä kuolleina kuin tähänkin asti, ettei sinun tarvitse meitä tappaa.

RUYSCH: Mutta miten ihmeessä keksitte ruveta laulamaan?

KUOLLUT: Hetki sitten, keskiyöllä tuli täyteen ensi kerran suuri, matemaattinen vuosi, josta antiikin viisaat jo kirjoittivat joukon asioita. Ja niin me kuolleet avasimme suumme ensi kertaa. Emmekä vain me, vaan kaikki vainajat hautausmailla, haudoissa, meren pohjassa, lumen tai hiekan alla ja taivasalla lauloivat äsken kuulemasi laulun.

RUYSCH: Kauanko tätä laulua ja puhetta vielä kestää?

KUOLLUT: Laulu loppui jo, ja jutteluun on aikaa vielä varttitunti. Sitten me vaivumme taas äänettömyyteen, kunnes koittaa seuraava matemaattinen vuosi.

RUYSCH: Jos se on totta , tuskin häiritsette untani toistamiseen. Jutelkaa nyt ihan vapaasti keskenänne. Minä kuuntelen täällä syrjässä uteliaana ja häiritsemättä.

KUOLLUT: Me voimme vain vastata jollekulle elävälle henkilölle. Ja kellä ei ole mitään sanottavaa eläville, saa laulun jälkeen vaieta.

RUYSCH: Olen todella pahoillani; olisi hauska kuunnella rupatteluanne, jos voisitte jutella keskenänne.

KUOLLUT: Vaikka voisimmekin, et silti kuulisi mitään. Meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme.

RUYSCH: Mieleeni nousee tuhansia kysymyksiä. Mutta kun aika on tiukalla, kertokaa lyhyesti, miltä kehossanne ja sielussanne tuntui kuolon hetkellä.

KUOLLUT: En edes huomannut tarkkaa kuolon hetkeäni.

MUUT KUOLLEET: Emme mekään.

RUSCH: Miten niin ette huomanneet?

KUOLLUT: Kas, ethän sinäkään ikinä huomaa nukahtamisesi hetkeä, vaikka olisit kuinka tarkkana.

RUYSCH: Mutta nukahtaminen on luonnollinen asia.

KUOLLUT: Etkö pidä kuolemista luonnollisena? Osoita ihminen, eläin tai kasvi, joka ei lopulta kuolisi.

RUYSCH: Ihmekös, että kuljette ympäriinsä laulellen ja jutellen, jos ette edes huomanneet kuolleenne. Kuvittelin teikäläisten tietävän kuolemasta vähän enemmän kuin meidän elävien. Mutta asiaan: ette siis tunteneet tuskaa kuolon hetkellä?

KUOLLUT: Mitä tuskaa voi tuntea se, joka ei edes huomaa kuolevansa?

RUYSCH: Mutta kaikki ovat varmoja siitä, että kuolema on mitä tuskallisin kokemus.

KUOLLUT: Pikemminkin sanoisin, ettei kuolema ole mikään kokemus. 

RUYSCH: Lähes kaikki uskovat kuten minäkin, että kuolema on mitä elävin ja ainutlaatuisin kärsimys, niin Epikuroksen näkemystä sielun olemuksesta tukevat kuin yleensäkin käsitykseen pitäytyvät.

KUOLLUT: Jos ihminen ei havaitse elintoimintojensa osittaistakaan keskeytymistä unen tai horrostilan tai halvauskohtauksen tai ties minkä syyn takia, miten hän huomaisi samojen elintoimintojen lakkaamisen kokonaan, eikä vain hetkeksi - vaan ikuisiksi ajoiksi? Kun kuolon hetkellä kyky tuntea joko puuttuu tai on häviämässä, miten siinä voisi kokea vahvoja tunteita? Tuntemiskyvyn katoaminenko olisi muka raju tunne?
     Jopa äkillisiin ja tuskallisiin sairauksiin menehtyvät rauhoittuvat kuoleman edellä ja juuri ennen viimeistä hengenvetoaan lepäävät tavalla, josta huomaa, ettei heidän heikentynyt elimistönsä enää koe tuskaa. Tämä tiedoksi kaikille, jotka uskovat kuoleman tuskallisuuteen:

RUYSCH: Perustelusi ehkä riittävät epikurolaisille, mutta ei niille, jotka ovat eri mieltä sielun olemuksesta kuten minäkin näihin asti ja kuultuani kuolleiden laulavan ja puhuvan yhä suuremmalla syyllä.
      Kuolemahan merkitsee sielun erkanemista kehosta. On mahdotonta ymmärtää, miten nämä kaksi yhdessä henkilön muodostavat, toisiinsa yhtyneet ja tai sekoittuneet elementit voisivat erota ilman väkivaltaa ja valtavaa ahdistusta.

KUOLLUT: Onko sielu muka tarttunut kehoon jollain hermolla tai lihaksella? Tai onko se ehkä jokin kehon jäsen, joka murtuu väkivalloin, kun ihmisestä henki lähtee? Sielu poistuu kehosta, kun se ei enää voi jäädä sinne, kun sille ei enää ole tilaa, ei siksi, että jokin voima kiskoisi sen irti juurineen!
       Sanohan: aiheuttaako sielu vahvan tuntemuksen kiinnittyessään ihmiskehoon tai siihen sulautuessaan? Miksi sen irtoaminen olisi raju kokemus? Varmaa on, että sielu poistuu kehosta yhtä hiljaa, helposti ja pehmeästi kuin se sinne tulikin.

RUYSCH: Mitä kuolema sitten on, jollei tuskaa?

KUOLLUT: Ennen kaikkea mielihyvää. Kuten uneen vaipuminen ei kuolemakaan tapahdu hetkessä, vaan asteittain riippuen kuoleman tavasta ja syistä. Ja kumpikaan ei aiheuta tuskaa eikä mielihyvää. Kuoleman lähestyessä ihmisen aistit ovat häviämässä ja niin heikkoja, etteivät ne voi tuntea tuskaa, joka on mitä elävin tunne. 
      Mutta mielihyvää sen sijaan kyllä. Sehän ei ole aina elävää. Valtaosa inhimillisistä nautinnoista johtuu raukeudesta. Kaiken tuskan ja harmin loppuminen tuottaa mielihyvää. Heiketessäänkin ihminen voi vielä nauttia raukeuden mielihyvästä, joka on suurimmillaan kärsimyksen helpottaessa. Mikäpä olisi tervetulleempi kuin kuolon raukeus, joka vapauttaa kaikkein suurimmasta tuskasta.
       Itse en kuolon hetkellä tarkkaillut tuntemuksiani, koska lääkärit olivat kieltäneet minua rasittamasta aivojani. Muistan kuitenkin kokeneeni samanlaista mielihyvää kuin ihmiset kokevat uneen vaipuessaan.

MUUT KUOLLEET: Sellaisena mekin sen muistamme.

RUYSCH: Olkoon sitten niin. Joskin kaikki, joiden kanssa olen asiaa pohtinut, ovat eri mieltä, mutta tuskin he voivat vedota omiin kokemuksiinsa. Mutta tajusitteko tuon suloisen tunteen valtaamina kuolevanne ja pidittekö sitä kuoleman huomaavaisuutena teitä kohtaan vai jonain aivan muuna?

KUOLLUT: Ennen kuolemaani olin vakuuttunut, että oli pakostakin kamppailtava kuolon vaaraa vastaan, ja viimeisenä ajatuksenani toivoin, kuten varmaan useimmat kuolon hetkellä, että minulla olisi vielä tunti, pari elinaikaa.

MUUT KUOLLEET: Ihan kuten mekin.

RUYSCH: Cicerokin sanoi: «Kukaan ei ole niin raihnainen, etteikö lupaisi itselleen vielä ainakin vuoden elinaikaa.» Mutta miten huomasitte sielun poistuneen kehostanne ja tajusitte olevanne kuolleita? Eivät vastaa. Lapsukaiset, ettekö ymmärrä minua?
      Varttitunti on kai kulunut umpeen. Koettelenpa heitä hiukan. Ovat taas kunnolla kuolleita. Ei siis ole vaaraa, että he pelästyttävät minut toistamiseen. Palataan siis unten maille.

Giacomo Leopardi

(Lyhentäen suomentanut Ritva Viertola-Cavallari alunperin Turun Sanomille, jossa se julkaistiin 19.7.1998.)

Ihmisten suku on heidän paheellisen ja luonnonmukaisesta
elämästä poikkeavan käytöksensä seurauksena hävinnyt
maapallolla. Se ei kuitenkaan ole mullistanut maailmankaikkeuden
elämänmenoa. Pikemminkin päinvastoin, kuten Hevonen niin
vakuuttavasti todistaa Härälle oheisessa dialogissa.

HEVONEN:  Näitkö eläimen, joka eilen hyppäsi hajareisin häntävyöni päälle ja takertui tiukasti harjaani?  Kaikki ponnistelut karistaa se kimpustani olivat turhia, kunnes se itse suvaitsi päästää minut menemään!

HÄRKÄ: Mikä ihmeen elukka se oli?

HEVONEN: Isoäitini mukaan se oli apina. Minä luulin sitä ihmiseksi ja pelkästin ihan kamalasti.

HÄRKÄ: Ihmiseksi? Mitä tarkoittaa ihminen?

HEVONEN: Se oli eräs eläinrotu. Etkö ole ikinä kuullut ihmisistä?

HÄRKÄ: En ole koskaan nähnyt mokomia.

HEVONEN: En minäkään heitä ole nähnyt.

HÄRKÄ: Missä he sitten elelevät?

HEVONEN: Ei heitä enää ole. Rotu on kuollut sukupuuttoon, mutta isovanhempani kertovat heistä hurjia juttuja, joita he puolestaan ovat kuulleet omilta vanhemmiltaan.

HÄRKÄ: Mutta miten jokin eläinlaji voi noin vain hävitä olemattomiin?

HEVONEN: Voi, menneinä aikoina oli paljon eläimiä, joita ei enää ole. Mitä ihmisiin tulee, he olivat nelijalkainen eläinlaji kuten mekin, mutta he kulkivat pystyssä ja kahdella jalalla kuin linnut. Kahta muuta he käyttivät muiden kurittamiseen uskoen, että maailma oli luotu heitä varten.

HÄRKÄ: Niin kuin sitä ei olisi luotu nautoja varten!

HEVONEN: Lasket varmaan leikkiä. Piru periköön sen, joka ei tiedä, että maailma on tehty hevosia varten. Vaipuisin epätoivoon, jollen olisi syntynyt hevoseksi. Ja naudaksi en haluaisi muuttua edes koko maailman rehusta.

HÄRKÄ: Enkä minä haluaisi olla hevonen, vaikka saisin kaikki maanpäälliset lehdet ja puut. Naudan olotila on paras lahja, minkä luonto on eläimelle suonut. Sillä, joka ei ole nauta, ei ole onnea tässä maailmassa.

HEVONEN: Hyvä on, mutta en minä sinun hulluutesi takia aio menettää järkeäni. Jätetään siis tämä hölynpöly ja palataan asiaan. Ihmiset siis uskoivat, että aurinko ja kuu nousivat ja laskivat heidän takiaan ja oli luotu heitä varten, vaikka tiesivätkin auringon olevan määrättömästi heitä suuremman. Ja myös suuremman kuin kaikki maat ja mannut täällä alhaalla. Kuten ovat muuten tähdetkin. Siitä huolimatta he uskoivat, että taivaankappaleiden tehtävänä oli toimia valaisevina lyhtyinä heidän ylhäisyyksilleen.

HÄRKÄ: No, jo oli kummaa puhetta. Ja kun kesäisin taivaalla leimahti jokin salama, he varmaankin ajattelivat, että joku siellä sammutteli tähtiä isäntiensä, ihmisten laskuun.

HEVONEN: Mistä minä tiedän. Mutta olisivatpa nyt näkemässä, että maailma on ennallaan ilman heitäkin. Hehän luulivat kaiken maailmassa pyörivän heidän rotunsa ympärillä. Kun heidän monarkioissaan jokin muuttui, joku päällikkö tapettiin, tai jossain maassa isännät vaihtuivat, he puhuivat maailman vallankumouksesta. Ja omia juttujaan he nimittivät maailmanhistorioiksi.
            Kuitenkin he olivat vain yksi tuhansista silloisista eläinlajeista, joista jokainen yksinäänkin oli määrättömästi lukuisampi kuin heidän. Ihmiset olivat kooltaankin pienempiä kuin me ja suunnattoman paljon pienempiä kuin norsut, valaat ja muu suurriista.
            Mitä taas tulee vallankumouksiin ja tapahtumiin, joista he puhuivat, me muut, metsissä ja niityillä tai ihmisten parissakaan elävät emme tienneet niistä mitään. Kaikki toimivat luonnonjärjestyksen mukaisesti huolehtien kukin omista asioistaan.
           Luuletko, että leijona herätessään luolassaan ja valmistautuessaan saaliin pyyntiin huomasi maailmassa jonkin muuttuneen. Ja välittikö se muka siitä, jos jossain maassa oli tapettu joku tietty ihmisten päällikkö, mistä nämä itse pitivät suurta meteliä ja mikä muutti heidän elämänsä.
          Nyt kun ihmisiä ei enää ole, maailma ei ole moksiskaan eikä edes muista moisia eläimiä, joiden olemassaolosta on todisteena enää muutama luu. Ja kuitenkin nuo ihmiset metsästivät ja söivät muita eläimiä.

HÄRKÄ: Kuten sudet syövät lampaita?

HEVONEN: Hehän olivat susien vannoutuneita vihollisia ja tappoivat niitä minkä ehtivät.

HÄRKÄ: Loistavaa, siitä heitä on kyllä kiittäminen.

HEVONEN: Hupsu, eivät he sitä lampaiden takia tehneet vaan itsensä ja käyttivät sitten pelastamiaan elukoita hyväkseen. Ihan kuin kuninkailla on tapana lihottaa alamaisiaan voidakseen sitten imeä heistä mehut. Mutta sitten tuli aika, jolloin isännät eivät enää välittäneet edes lihottaa karjaa, vaan söivät sitä sellaisenaan. Sinunkin kaltaisiasi he tarttuivat sarvista, tappoivat, käristivät tulella ja söivät. Ihan joka aterialla tarjottiin myös teidän lihaanne.

HÄRKÄ: Kirotut elukat! Ja senaikuiset naudat olivat niin raukkoja, että antoivat sen tapahtua?

HEVONEN: No, jokainen hoiteli omia asioitaan toivoen, ettei hänen kävisi yhtä hullusti. He pelkäsivät ja vaipuivat saamattomuuden tilaan.  Alussa ei ollut näin. Ihmiset olivat muuttuneet aivan kuin eri eläimiksi. Aiemmin he olivat paljon kookkaampia ja vahvempia, ja eläneetkin kauemmin. Mutta paheittensa seurauksena he olivat heikentyneet ja kutistuneet. Ja meidänkin rotumme, niin hevosten kuin nautojenkin, heikkeni ja turmeltui heidän käsissään. Ja saadakseen edelleen kauniita ja vahvoja eläimiä, he hakivat niitä viidakoista. Samoin he menettelivät kasvienkin kanssa. 
              Kaikesta huolimatta heillä ei ikimuistoisten vuosisatojen aikana ollut muuta sanottavaa kuin «mikä maailma, mikä maailma». Ja kaikki, isät ja pojat, nuoret ja vanhat toistivat sitä samaa, eikä maailma heidän silmissään koskaan muuttunut paremmaksi.

HÄRKÄ: Eivätkö he olleet tyytyväisiä maailmaan?

HEVONEN: Ehkä ensimmäiset ihmiset olivatkin, mutta sitten he lakkasivat elämästä luonnonmukaisesti, kuten me ja heidänkin esi-isänsä, ja omaksuivat tuhansia muista eläimistä täysin poikkeavia tapoja. Ehäpä he olivatkin aina tyytymättömiä juuri noiden omituisuuksiensa takia.

HÄRKÄ: En ole ikinä kuullut, että yksikään nauta olisi tyytymätön tässä maailmassa.

HEVONEN: He tiesivät aivan liikaa asioista eikä heidän mielestään mikään ollut koskaan hyvin. Ja oveliakin he olivat. Voidaan jopa sanoa, ettei yksikään ihminen ole kuollut tekemättä eläessään ehdoin tahdoin pahaa jollekulle toiselle.

HÄRKÄ: Näinköhän myös rotat ja kärpäset kuvittelevat, että maailma on tehty heitä varten.

HEVONEN: Tiedä häntä, mutta siinä tapauksessa he ovat tosi hulluja elukoita. Oli miten oli, kyllä eläinten synnynnäinen ja luonnonmukainem vapaus on ihan toista verrattuna elämään ihmiskansojen orjuudessa.

  oooooooooo

 PS. Hevosen ja härän kaksinpuheluun olen kääntäessäni yhdistellyt aineksia kahdesta Leopardin dialogiluonnoksesta hieman lyhentäen ja mukaellen. Sukupuuttoon kuolleesta ihmissuvusta kertovat dialogiluonnokset, joiden teemaa on kehitelty edelleen myös eräissä Moraalisten teosten (Operette morali) kirjoituksissa, ovat ilmestyneet sekalaisissa ennen julkaisemattomissa kirjoituksissa (Scritti vari inediti).

Oheinen Härän ja hevosen dialogi on julkaisu Aikakauslehdessä:
SETTENTRIONE - NUOVA SERIE - Rivista di studi italo-finlandesi - n. 17- Anno 2005. 　

Runous

Mielestäni on banaalia väittää, että runous voisi tavoittaa tai nähdä ennakolta metafyysisiä hetkiä tai edes historiallisen analyysin erityisen voimakkaita hetkiä. Mitä Leopardiin tulee, hän oli tekemisissä vallankumouksen lopun ongelman suuren metaforan kanssa. Vallankumous on ohi, mutta se mikä voittaa vallankumouksen lopussa on täysin taantumuksellinen elämäntapa. Runon nostalgia on todellakin pyrkimys muodostaa mielikuva tästä siirtymästä, tästä taantumuksellisesta autiomaasta, johon ihmiset on viskattu, luomaan mielikuva noista muista arvoista työntäen niitä eteenpäin.

Leopardi koki taantumuksen ja restauraation ajanjakson Ranskan vallankumouksen päättymisen jälkeen; ja mitä hän - mies, jota ei oltu pohjimmiltaan sidottu ainoastaan traditioon, vaan myös erityiseen kulttuuriin, sellaiseen taantumukselliseen kieleen kuin barokin ajan italiankieli - mitä hän tässä tilanteessa tekikään? Hän onnistui näkemään oman aikansa tuolle puolen. Restauraation ajalla hän pyrki uudelleenlöytämään arvot, jotka oli kielletty, jotka eivät olleet enää olemassa.

Hän ei tehnyt tätä nostalgian innoittamana, vaan todellakin kyvyllä luoda runollisesti tulevaa. Hän pystyi jopa tarjoamaan näköaloja - vieläpä kielellisestä näkökulmasta - joilla voitaisiin luoda uusia yhteisömuotoja, sellaisia jotka pystyisivät katkaisemaan hänen elinaikansa synkän ajanjakson; hän ennakoi joukkoliikkeitä, halun liikkeitä. Siten runous toimi historiaan kaivautuvana kirurgin veitsenä luoden historiasta - ei pelkästään sellaista mikä menneisyydestä oli jäänyt jäljelle vaan - sellaisen joka voitaisiin keksiä tulevaisuudessa.
 

(Toni Negri)

Kiinnostus maailmankirjallisuuden ja ennen kaikkea Italian kirjallisuushistorian kautta aikojen suuriin nimiin lukeutuvan Giacomo Leopardin (29.06.1798-14.06.1837) tuotantoon näyttäisi olevan taas nousussa. Ainakin Facebookista päätellen. 39-vuotiaana sairauksiinsa menehtynyt runoilija oli merkittävä ajattelija, joka edusti radikaalia eksistentialismia keskellä romantiikan aikakautta, jo paljon ennen Kierkegaardia ja Nietzscheä.

Hänen satavuotisjuhlavuotensa kunniaksi vuonna 1998 järjestettiin Italian monien kaupunkien lisäksi eri puolilla maailmaa, Kiinaa ja Japania myöten konferensseja, lausuntailtoja, kursseja ja näyttelyitä Leopardi maailmassa - tunnuksin. Runoilijalla oli myös sähköpostiosoite giacomo@leopardi.it, jonne tuli viestejä eri puolilta maailmaa.

Giacomo Leopardin syntymäkoti Recanatissa 

 Leopardilla oli pessimistinen näkemys ihmisen olemassaolosta. Aluksi hän piti historiallisen aikakauden jähmettyneisyyttä syynä ihmisen epäonneen. Tällöin illuusiot olivat yhä mahdollisia. Myöhemmin hän päätyi kosmiseen pessimismiin, vaikka uskoikin toisaalta ihmiskunnan jatkuvaan edistykseen: Ihmisen epäonni ei johtuisikaan sosiaalisista vaan biologisista tekijöistä, joille ei mahda mitään. Luonto toimii äitipuolen tavoin ja sokeasti lahjoittaen vain sairautta, ikääntymistä ja kuoleman, jotka tuomitsevat ihmisen objektiiviseen epäonneen. Tähän käsitykseen Leopardi päätyi omien kokemustensa kautta, jotka johtivat hänet universaalisen ihmiskohtalon syvälliseen ymmärtämiseen.

 Runoissaan Leopardi käytti sekä klassisia kreikkalaisen ja roomalaisen runouden muotoja ja teemoja että romanttisen kauden elementtejä. Leopardille lyriikka on autenttisinta ja lähimpänä tunteita ja musiikkia. Leopardi toi filosofiansa myös runoihinsa: äärettömyys ja aika, jossa yksilö mitätöityy, nuoruuden illusioiden menetys, onnn turha etsintä, suurten kosmisten ulottuvuuksien oivaltaminen.

 Leopardin runoutta ja filosofiaa koskevia teoksia on julkaistu lähes 8.000 kappaletta, kerrottiin hänen syntymänsä satavuotisjuhlavuotena. Vincenzo Guarracinon Leopardin teosten lukemiseen johdattavasta oppaasta ilmestyi silloin peräti 13 painosta. Runoilijan synnyinkodissa, upeassa kreivillisessä platsissa, Anconan lähellä sijaitsevassa Recanatissa toimii Leopardin kansallinen tutkimuskeskus, jossa järjestetään vuosittain kansainvälisiä kursseja ja konferensseja runoilijan tekstien tiimoilta.

Leopardin tunnetuin runokokoelma Canti (Lauluja) ilmestyi suomeksi Elsa Tervon kääntämänä 1962. Turun Sanomien Sunnuntai-sivuilla on julkaistu suomentamani Härän ja hevosen kaksinpuhelu ja Keskustelu kuolleitten kanssa. Ne ovat molemmat peräisin uskomattoman modernin tuntuisesta proosateoksesta Operette morali. (RVC)