Runous

Mielestäni on banaalia väittää, että runous voisi tavoittaa tai nähdä ennakolta metafyysisiä hetkiä tai edes historiallisen analyysin erityisen voimakkaita hetkiä. Mitä Leopardiin tulee, hän oli tekemisissä vallankumouksen lopun ongelman suuren metaforan kanssa. Vallankumous on ohi, mutta se mikä voittaa vallankumouksen lopussa on täysin taantumuksellinen elämäntapa. Runon nostalgia on todellakin pyrkimys muodostaa mielikuva tästä siirtymästä, tästä taantumuksellisesta autiomaasta, johon ihmiset on viskattu, luomaan mielikuva noista muista arvoista työntäen niitä eteenpäin.

Leopardi koki taantumuksen ja restauraation ajanjakson Ranskan vallankumouksen päättymisen jälkeen; ja mitä hän - mies, jota ei oltu pohjimmiltaan sidottu ainoastaan traditioon, vaan myös erityiseen kulttuuriin, sellaiseen taantumukselliseen kieleen kuin barokin ajan italiankieli - mitä hän tässä tilanteessa tekikään? Hän onnistui näkemään oman aikansa tuolle puolen. Restauraation ajalla hän pyrki uudelleenlöytämään arvot, jotka oli kielletty, jotka eivät olleet enää olemassa.

Hän ei tehnyt tätä nostalgian innoittamana, vaan todellakin kyvyllä luoda runollisesti tulevaa. Hän pystyi jopa tarjoamaan näköaloja - vieläpä kielellisestä näkökulmasta - joilla voitaisiin luoda uusia yhteisömuotoja, sellaisia jotka pystyisivät katkaisemaan hänen elinaikansa synkän ajanjakson; hän ennakoi joukkoliikkeitä, halun liikkeitä. Siten runous toimi historiaan kaivautuvana kirurgin veitsenä luoden historiasta - ei pelkästään sellaista mikä menneisyydestä oli jäänyt jäljelle vaan - sellaisen joka voitaisiin keksiä tulevaisuudessa.
 

(Toni Negri)