KESKUSTELU KUOLLEIDEN KANSSA

  Giacomo Leopardi

 
1600-luvulla eläneellä hollantilaisella tiedemiehellä Fredrich Ruyschillä oli työhuoneessaan joukko muumioita. Äkkiä keskiyöllä Ruysch heräsi muumioiden laulaessa ylistystä kuolemalle:

Oi, kuolema, maailmassa
ainoa ikuinen, jota kohti
kaikki luodut kulkevat.
Sinussa lepäävät elottomasti
ruumiimme ilottomina mutta
turvassa elämän tuskilta.

Yön edetessä utuisissa unissa
ankarakin aatos hämärtyy.
Ilman aistimuksia sielu
ei tunne toivon kiihkoa,
vaiva ja pelko ovat vaimenneet,
ja ajaton ja tiedoton ikuisuus
kuluu ilman ikävystymisen häivää.

Mielissämme elämä on kuin poikasen
levottomaksi tekevä hämärä muisto
ahdistavasta aaveesta tai painajaisesta,
mutta muistoissamme kauhu
on kaikonnut. Keitä olimme?

Mikä oli tuo elämäksi kutsuttu
kurja tuokio? Mykistyttävä mysteeri
meille on nyt elämä, kuin oli
eläissämme kauhistus kuolema.
Elävien paetessa kuolemaa,
me kuolleet kartamme
pientäkin elon merkkiä.
Ilottomina mutta turvassa,
sillä kohtalo epää autuuden
niin eläviltä kuin kuolleilta.

RUYSCH (työhuoneensa ovella): Taivas! Kuka opetti nämä kuolleet laulamaan keskiyöllä kuin kukot? Minulle tulee kylmä hiki ja olen melkein kuolleempi kuin he. Suojellessani heitä mätänemisestä ei mieleeni juolahtanut, että he voisivat herätä henkiin. Kaiken filosofian keskellä tärisen päästä jalkoihin. Paha periköön sen pirun, joka sai minut ottamaan tuon joukkion talooni.

Mitä tehdä? Jos jätän ne lukkojen taa, mistä tiedän, etteivät ne riko ovea tai poistu avaimen reiästä ja tule etsimään minua vuoteestani. Eikä minun oikein sovi huutaakaan apua kuolleitten pelossa. Rohkaisempa mieleni ja yritän vähän säikytellä niitä.

RUYSCH: (Menee sisälle) Lapsukaiset, mistä moinen meteli? Ettekö muista olevanne kuolleita? Nousiko tsaarin vierailu teille päähän, ja uskotte nyt, etteivät luonnonlait koske teitä? Varmaan pelleilette, ette voi olla tosissanne. Jos olette heränneet henkiin, iloitsen kanssanne, mutten voi tuhlata vähiä varojani eläviin kuolleiden sijasta. Joten pyydän teitä poistumaan talostani!

Jos vampyyritarinat ovat tosia, ja te olette heikäläisiä, etsikää muuta verta juodaksenne. En anna omaani imettäväksenne, vaikka suopeasti ruiskutinkin suoniinne keinotekoista verta. Jos siis aiotte viipyä luonani edelleen rauhassa ja hiljaa, jatkakaamme sulassa sovussa, eikä talossani puutu teiltä mitään. Jollei se käy, minä varoitan: tartun oven puomiin ja tapan kaikki.

KUOLLUT: Älä nyt pillastu: lupaan, että pysymme kaikki yhtä kuolleina kuin tähänkin asti, ettei sinun tarvitse meitä tappaa.

RUYSCH: Mutta miten ihmeessä keksitte ruveta laulamaan?

KUOLLUT: Hetki sitten, keskiyöllä tuli täyteen ensi kerran suuri, matemaattinen vuosi, josta antiikin viisaat jo kirjoittivat joukon asioita. Ja niin me kuolleet avasimme suumme ensi kertaa. Emmekä vain me, vaan kaikki vainajat hautausmailla, haudoissa, meren pohjassa, lumen tai hiekan alla ja taivasalla lauloivat äsken kuulemasi laulun.

RUYSCH: Kauanko tätä laulua ja puhetta vielä kestää?

KUOLLUT: Laulu loppui jo, ja jutteluun on aikaa vielä varttitunti. Sitten me vaivumme taas äänettömyyteen, kunnes koittaa seuraava matemaattinen vuosi.

RUYSCH: Jos se on totta , tuskin häiritsette untani toistamiseen. Jutelkaa nyt ihan vapaasti keskenänne. Minä kuuntelen täällä syrjässä uteliaana ja häiritsemättä.

KUOLLUT: Me voimme vain vastata jollekulle elävälle henkilölle. Ja kellä ei ole mitään sanottavaa eläville, saa laulun jälkeen vaieta.

RUYSCH: Olen todella pahoillani; olisi hauska kuunnella rupatteluanne, jos voisitte jutella keskenänne.

KUOLLUT: Vaikka voisimmekin, et silti kuulisi mitään. Meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme.

RUYSCH: Mieleeni nousee tuhansia kysymyksiä. Mutta kun aika on tiukalla, kertokaa lyhyesti, miltä kehossanne ja sielussanne tuntui kuolon hetkellä.

KUOLLUT: En edes huomannut tarkkaa kuolon hetkeäni.

MUUT KUOLLEET: Emme mekään.

RUSCH: Miten niin ette huomanneet?

KUOLLUT: Kas, ethän sinäkään ikinä huomaa nukahtamisesi hetkeä, vaikka olisit kuinka tarkkana.

RUYSCH: Mutta nukahtaminen on luonnollinen asia.

KUOLLUT: Etkö pidä kuolemista luonnollisena? Osoita ihminen, eläin tai kasvi, joka ei lopulta kuolisi.

RUYSCH: Ihmekös, että kuljette ympäriinsä laulellen ja jutellen, jos ette edes huomanneet kuolleenne. Kuvittelin teikäläisten tietävän kuolemasta vähän enemmän kuin meidän elävien. Mutta asiaan: ette siis tunteneet tuskaa kuolon hetkellä?

KUOLLUT: Mitä tuskaa voi tuntea se, joka ei edes huomaa kuolevansa?

RUYSCH: Mutta kaikki ovat varmoja siitä, että kuolema on mitä tuskallisin kokemus.

KUOLLUT: Pikemminkin sanoisin, ettei kuolema ole mikään kokemus. 

RUYSCH: Lähes kaikki uskovat kuten minäkin, että kuolema on mitä elävin ja ainutlaatuisin kärsimys, niin Epikuroksen näkemystä sielun olemuksesta tukevat kuin yleensäkin käsitykseen pitäytyvät.

KUOLLUT: Jos ihminen ei havaitse elintoimintojensa osittaistakaan keskeytymistä unen tai horrostilan tai halvauskohtauksen tai ties minkä syyn takia, miten hän huomaisi samojen elintoimintojen lakkaamisen kokonaan, eikä vain hetkeksi - vaan ikuisiksi ajoiksi? Kun kuolon hetkellä kyky tuntea joko puuttuu tai on häviämässä, miten siinä voisi kokea vahvoja tunteita? Tuntemiskyvyn katoaminenko olisi muka raju tunne?
     Jopa äkillisiin ja tuskallisiin sairauksiin menehtyvät rauhoittuvat kuoleman edellä ja juuri ennen viimeistä hengenvetoaan lepäävät tavalla, josta huomaa, ettei heidän heikentynyt elimistönsä enää koe tuskaa. Tämä tiedoksi kaikille, jotka uskovat kuoleman tuskallisuuteen:

RUYSCH: Perustelusi ehkä riittävät epikurolaisille, mutta ei niille, jotka ovat eri mieltä sielun olemuksesta kuten minäkin näihin asti ja kuultuani kuolleiden laulavan ja puhuvan yhä suuremmalla syyllä.
      Kuolemahan merkitsee sielun erkanemista kehosta. On mahdotonta ymmärtää, miten nämä kaksi yhdessä henkilön muodostavat, toisiinsa yhtyneet ja tai sekoittuneet elementit voisivat erota ilman väkivaltaa ja valtavaa ahdistusta.

KUOLLUT: Onko sielu muka tarttunut kehoon jollain hermolla tai lihaksella? Tai onko se ehkä jokin kehon jäsen, joka murtuu väkivalloin, kun ihmisestä henki lähtee? Sielu poistuu kehosta, kun se ei enää voi jäädä sinne, kun sille ei enää ole tilaa, ei siksi, että jokin voima kiskoisi sen irti juurineen!
       Sanohan: aiheuttaako sielu vahvan tuntemuksen kiinnittyessään ihmiskehoon tai siihen sulautuessaan? Miksi sen irtoaminen olisi raju kokemus? Varmaa on, että sielu poistuu kehosta yhtä hiljaa, helposti ja pehmeästi kuin se sinne tulikin.

RUYSCH: Mitä kuolema sitten on, jollei tuskaa?

KUOLLUT: Ennen kaikkea mielihyvää. Kuten uneen vaipuminen ei kuolemakaan tapahdu hetkessä, vaan asteittain riippuen kuoleman tavasta ja syistä. Ja kumpikaan ei aiheuta tuskaa eikä mielihyvää. Kuoleman lähestyessä ihmisen aistit ovat häviämässä ja niin heikkoja, etteivät ne voi tuntea tuskaa, joka on mitä elävin tunne. 
      Mutta mielihyvää sen sijaan kyllä. Sehän ei ole aina elävää. Valtaosa inhimillisistä nautinnoista johtuu raukeudesta. Kaiken tuskan ja harmin loppuminen tuottaa mielihyvää. Heiketessäänkin ihminen voi vielä nauttia raukeuden mielihyvästä, joka on suurimmillaan kärsimyksen helpottaessa. Mikäpä olisi tervetulleempi kuin kuolon raukeus, joka vapauttaa kaikkein suurimmasta tuskasta.
       Itse en kuolon hetkellä tarkkaillut tuntemuksiani, koska lääkärit olivat kieltäneet minua rasittamasta aivojani. Muistan kuitenkin kokeneeni samanlaista mielihyvää kuin ihmiset kokevat uneen vaipuessaan.

MUUT KUOLLEET: Sellaisena mekin sen muistamme.

RUYSCH: Olkoon sitten niin. Joskin kaikki, joiden kanssa olen asiaa pohtinut, ovat eri mieltä, mutta tuskin he voivat vedota omiin kokemuksiinsa. Mutta tajusitteko tuon suloisen tunteen valtaamina kuolevanne ja pidittekö sitä kuoleman huomaavaisuutena teitä kohtaan vai jonain aivan muuna?

KUOLLUT: Ennen kuolemaani olin vakuuttunut, että oli pakostakin kamppailtava kuolon vaaraa vastaan, ja viimeisenä ajatuksenani toivoin, kuten varmaan useimmat kuolon hetkellä, että minulla olisi vielä tunti, pari elinaikaa.

MUUT KUOLLEET: Ihan kuten mekin.

RUYSCH: Cicerokin sanoi: «Kukaan ei ole niin raihnainen, etteikö lupaisi itselleen vielä ainakin vuoden elinaikaa.» Mutta miten huomasitte sielun poistuneen kehostanne ja tajusitte olevanne kuolleita? Eivät vastaa. Lapsukaiset, ettekö ymmärrä minua?
      Varttitunti on kai kulunut umpeen. Koettelenpa heitä hiukan. Ovat taas kunnolla kuolleita. Ei siis ole vaaraa, että he pelästyttävät minut toistamiseen. Palataan siis unten maille.

Giacomo Leopardi

(Lyhentäen suomentanut Ritva Viertola-Cavallari alunperin Turun Sanomille, jossa se julkaistiin 19.7.1998.)