Giacomo Leopardi
HÄRÄN JA HEVOSEN DIALOGI
(Suomentanut Ritva Viertola-Cavallari)

Ihmisten suku on heidän paheellisen ja luonnonmukaisesta
elämästä poikkeavan käytöksensä seurauksena hävinnyt
maapallolla. Se ei kuitenkaan ole mullistanut maailmankaikkeuden
elämänmenoa. Pikemminkin päinvastoin, kuten Hevonen niin
vakuuttavasti todistaa Härälle oheisessa dialogissa.

HEVONEN:  Näitkö eläimen, joka eilen hyppäsi hajareisin häntävyöni päälle ja takertui tiukasti harjaani?  Kaikki ponnistelut karistaa se kimpustani olivat turhia, kunnes se itse suvaitsi päästää minut menemään!

HÄRKÄ: Mikä ihmeen elukka se oli?

HEVONEN: Isoäitini mukaan se oli apina. Minä luulin sitä ihmiseksi ja pelkästin ihan kamalasti.

HÄRKÄ: Ihmiseksi? Mitä tarkoittaa ihminen?

HEVONEN: Se oli eräs eläinrotu. Etkö ole ikinä kuullut ihmisistä?

HÄRKÄ: En ole koskaan nähnyt mokomia.

HEVONEN: En minäkään heitä ole nähnyt.

HÄRKÄ: Missä he sitten elelevät?

HEVONEN: Ei heitä enää ole. Rotu on kuollut sukupuuttoon, mutta isovanhempani kertovat heistä hurjia juttuja, joita he puolestaan ovat kuulleet omilta vanhemmiltaan.

HÄRKÄ: Mutta miten jokin eläinlaji voi noin vain hävitä olemattomiin?

HEVONEN: Voi, menneinä aikoina oli paljon eläimiä, joita ei enää ole. Mitä ihmisiin tulee, he olivat nelijalkainen eläinlaji kuten mekin, mutta he kulkivat pystyssä ja kahdella jalalla kuin linnut. Kahta muuta he käyttivät muiden kurittamiseen uskoen, että maailma oli luotu heitä varten.

HÄRKÄ: Niin kuin sitä ei olisi luotu nautoja varten!

HEVONEN: Lasket varmaan leikkiä. Piru periköön sen, joka ei tiedä, että maailma on tehty hevosia varten. Vaipuisin epätoivoon, jollen olisi syntynyt hevoseksi. Ja naudaksi en haluaisi muuttua edes koko maailman rehusta.

HÄRKÄ: Enkä minä haluaisi olla hevonen, vaikka saisin kaikki maanpäälliset lehdet ja puut. Naudan olotila on paras lahja, minkä luonto on eläimelle suonut. Sillä, joka ei ole nauta, ei ole onnea tässä maailmassa.

HEVONEN: Hyvä on, mutta en minä sinun hulluutesi takia aio menettää järkeäni. Jätetään siis tämä hölynpöly ja palataan asiaan. Ihmiset siis uskoivat, että aurinko ja kuu nousivat ja laskivat heidän takiaan ja oli luotu heitä varten, vaikka tiesivätkin auringon olevan määrättömästi heitä suuremman. Ja myös suuremman kuin kaikki maat ja mannut täällä alhaalla. Kuten ovat muuten tähdetkin. Siitä huolimatta he uskoivat, että taivaankappaleiden tehtävänä oli toimia valaisevina lyhtyinä heidän ylhäisyyksilleen.

HÄRKÄ: No, jo oli kummaa puhetta. Ja kun kesäisin taivaalla leimahti jokin salama, he varmaankin ajattelivat, että joku siellä sammutteli tähtiä isäntiensä, ihmisten laskuun.

HEVONEN: Mistä minä tiedän. Mutta olisivatpa nyt näkemässä, että maailma on ennallaan ilman heitäkin. Hehän luulivat kaiken maailmassa pyörivän heidän rotunsa ympärillä. Kun heidän monarkioissaan jokin muuttui, joku päällikkö tapettiin, tai jossain maassa isännät vaihtuivat, he puhuivat maailman vallankumouksesta. Ja omia juttujaan he nimittivät maailmanhistorioiksi.
            Kuitenkin he olivat vain yksi tuhansista silloisista eläinlajeista, joista jokainen yksinäänkin oli määrättömästi lukuisampi kuin heidän. Ihmiset olivat kooltaankin pienempiä kuin me ja suunnattoman paljon pienempiä kuin norsut, valaat ja muu suurriista.
            Mitä taas tulee vallankumouksiin ja tapahtumiin, joista he puhuivat, me muut, metsissä ja niityillä tai ihmisten parissakaan elävät emme tienneet niistä mitään. Kaikki toimivat luonnonjärjestyksen mukaisesti huolehtien kukin omista asioistaan.
           Luuletko, että leijona herätessään luolassaan ja valmistautuessaan saaliin pyyntiin huomasi maailmassa jonkin muuttuneen. Ja välittikö se muka siitä, jos jossain maassa oli tapettu joku tietty ihmisten päällikkö, mistä nämä itse pitivät suurta meteliä ja mikä muutti heidän elämänsä.
          Nyt kun ihmisiä ei enää ole, maailma ei ole moksiskaan eikä edes muista moisia eläimiä, joiden olemassaolosta on todisteena enää muutama luu. Ja kuitenkin nuo ihmiset metsästivät ja söivät muita eläimiä.

HÄRKÄ: Kuten sudet syövät lampaita?

HEVONEN: Hehän olivat susien vannoutuneita vihollisia ja tappoivat niitä minkä ehtivät.

HÄRKÄ: Loistavaa, siitä heitä on kyllä kiittäminen.

HEVONEN: Hupsu, eivät he sitä lampaiden takia tehneet vaan itsensä ja käyttivät sitten pelastamiaan elukoita hyväkseen. Ihan kuin kuninkailla on tapana lihottaa alamaisiaan voidakseen sitten imeä heistä mehut. Mutta sitten tuli aika, jolloin isännät eivät enää välittäneet edes lihottaa karjaa, vaan söivät sitä sellaisenaan. Sinunkin kaltaisiasi he tarttuivat sarvista, tappoivat, käristivät tulella ja söivät. Ihan joka aterialla tarjottiin myös teidän lihaanne.

HÄRKÄ: Kirotut elukat! Ja senaikuiset naudat olivat niin raukkoja, että antoivat sen tapahtua?

HEVONEN: No, jokainen hoiteli omia asioitaan toivoen, ettei hänen kävisi yhtä hullusti. He pelkäsivät ja vaipuivat saamattomuuden tilaan.  Alussa ei ollut näin. Ihmiset olivat muuttuneet aivan kuin eri eläimiksi. Aiemmin he olivat paljon kookkaampia ja vahvempia, ja eläneetkin kauemmin. Mutta paheittensa seurauksena he olivat heikentyneet ja kutistuneet. Ja meidänkin rotumme, niin hevosten kuin nautojenkin, heikkeni ja turmeltui heidän käsissään. Ja saadakseen edelleen kauniita ja vahvoja eläimiä, he hakivat niitä viidakoista. Samoin he menettelivät kasvienkin kanssa. 
              Kaikesta huolimatta heillä ei ikimuistoisten vuosisatojen aikana ollut muuta sanottavaa kuin «mikä maailma, mikä maailma». Ja kaikki, isät ja pojat, nuoret ja vanhat toistivat sitä samaa, eikä maailma heidän silmissään koskaan muuttunut paremmaksi.

HÄRKÄ: Eivätkö he olleet tyytyväisiä maailmaan?

HEVONEN: Ehkä ensimmäiset ihmiset olivatkin, mutta sitten he lakkasivat elämästä luonnonmukaisesti, kuten me ja heidänkin esi-isänsä, ja omaksuivat tuhansia muista eläimistä täysin poikkeavia tapoja. Ehäpä he olivatkin aina tyytymättömiä juuri noiden omituisuuksiensa takia.

HÄRKÄ: En ole ikinä kuullut, että yksikään nauta olisi tyytymätön tässä maailmassa.

HEVONEN: He tiesivät aivan liikaa asioista eikä heidän mielestään mikään ollut koskaan hyvin. Ja oveliakin he olivat. Voidaan jopa sanoa, ettei yksikään ihminen ole kuollut tekemättä eläessään ehdoin tahdoin pahaa jollekulle toiselle.

HÄRKÄ: Näinköhän myös rotat ja kärpäset kuvittelevat, että maailma on tehty heitä varten.

HEVONEN: Tiedä häntä, mutta siinä tapauksessa he ovat tosi hulluja elukoita. Oli miten oli, kyllä eläinten synnynnäinen ja luonnonmukainem vapaus on ihan toista verrattuna elämään ihmiskansojen orjuudessa.

  oooooooooo

 PS. Hevosen ja härän kaksinpuheluun olen kääntäessäni yhdistellyt aineksia kahdesta Leopardin dialogiluonnoksesta hieman lyhentäen ja mukaellen. Sukupuuttoon kuolleesta ihmissuvusta kertovat dialogiluonnokset, joiden teemaa on kehitelty edelleen myös eräissä Moraalisten teosten (Operette morali) kirjoituksissa, ovat ilmestyneet sekalaisissa ennen julkaisemattomissa kirjoituksissa (Scritti vari inediti).

Oheinen Härän ja hevosen dialogi on julkaisu Aikakauslehdessä:
SETTENTRIONE - NUOVA SERIE - Rivista di studi italo-finlandesi - n. 17- Anno 2005.